Tässä yleiskatsaus kuhunkin lukuun:
Osa 01 - "Unelma-ammatti" konserttivalokuvaaja?
Osa 02 - Oikeudelliset kysymykset
Osa 03 - Konserttivalokuvauksen erityispiirteet
Osa 04 - Käyttäytyminen "haudalla"
Osa 05 - Järkevä varustus konserttivalokuvaajille
Osa 06 - Vinkit ja niksit (konserttivalokuvauksen) ammattilaisilta
Osa 07 - Kuvan sommittelu (Osa 1)
Osa 08 - Kuvan sommittelu (Osa 2)
Osa 09 - Suositeltavat kamera-asetukset
Osa 10 - Jälkikäsittely
Johdanto
Akkreditoitujen valokuvaajien on nykyään tavallista, että he saavat kuvata vain kolme laulua. Poikkeuksia toki on, mutta kun haluaa kuvata tunnettua artistia tai bändiä, on tyydyttävä kuvaamaan vain kolme laulua. Lisäksi valaistusolosuhteiden arviointi on äärimmäisen vaikeaa, koska useimmissa konserteissa (erityisesti pop- ja rock-konserteissa) ne muuttuvat jatkuvasti – ja nopeasti.
Konserttivalokuvaajina emme ole muiden osapuolten suosiossa: Muille katsojille (varsinkin eturivin katsojille) olemme useimmiten tiellä. Järjestäjille aiheutamme työtä (akkreditoinnin). Turvallisuushenkilökunta katsoo meitä pahalla, koska turvallisuussyistä ei haluta täyttää lavan etuosan kuvajournalisteilla. Muusikoita häiritsemme usein, vaikka kuvaammekin ilman salamaa.
Olemme todella lähellä, joten muusikot huomaavat meidät helposti. Tämä voi häiritä keskittymistä musiikkiin ja yleisöön. Tästä syystä "huomaamaton käyttäytyminen" on konserttivalokuvaajien tärkein ohje. Musiikkimanageritkaan eivät pidä meistä, sillä he haluaisivat sensuroida kaikki kuvat, jotka eivät ole heille mieluisia tai jotka esittävät suojatteja epäedullisessa valossa.
Lisäksi oikeudellinen osaaminen on yhä tärkeämpää konserttivalokuvaajille. Kuvat julkaistaan nopeasti – mutta ilman (kirjallista!) lupaa se on "rohkea" teko!
Konserttien kuvaaminen on kuitenkin äärimmäisen mielenkiintoista. Ehkä juuri siksi, että olosuhteet ovat niin vaikeat? Ja varmasti myös siksi, että live-konserttien tunnelma tarjoaa kauniin puitteen.
Lisäksi kuvamme hyötyvät runsaasta tapahtumatekniikan käytöstä, erityisesti valoshown ansiosta. Vaikuttavia kuvia on usein seurausta ponnisteluistamme; ne ovat sekoitus valokuvaajan taidoista, oikeasta varustuksesta, hienoista valotehosteista ja, kuten lähes kaikissa hyvissä kuvissa, ripauksesta onnea.
Jens Brüggemann, marraskuu 2013
Kuva 0-1: Hauskaa lukuhetkeä toivottaa Jens Brüggemann, www.jensbrueggemann.de.
(Kuva © 2013: WHG Neuse)
„Unelma-ammatti“ konserttivalokuvaaja?
Konserttivalokuvaus on varmasti yksi suosituimmista valokuvauksen genreistä. Missään muualla ei pääse yhtä nopeasti kuvaamaan näyttäviä kohtauksia linssin läpi kuin täällä, sillä konserttivalokuvaajat hyötyvät konserttijärjestäjien ja artistien pakosta tarjota menestyäkseen yleisölle vauhdikas esitys.
Musiikkityypin mukaan on totta kai poikkeuksia siinä, että on tarjottava näyttävä esitys, mutta varmasti voidaan todeta, että suurin osa kaikista merkittävistä konserteista ei enää pärjää ilman monimutkaista valo- ja lavashow'ta. Ja myös artistit pyrkivät lähes poikkeuksetta esittämään kappaleensa teknisesti täydellisesti, mutta – runsaan "toiminnan" (ajatellaan vaikkapa AC/DC:n tykin laukaisua tai Pink Floyd/Roger Watersin romahtavaa "seinää") kera – jopa "teatterillisesti".
Kuva 1-1: Myös Kylie Minogue (täällä Berliinissä "Aphrodite – Les Folies" -kiertueellaan 2011) tietää kuvien voiman. Näyttävä esitys on ollut oleellinen osa hänen konserttejaan vuosien ajan. Monimutkaiset lavarakenteet, akrobaattitanssijat, upeat puvut – kaikki tämä tarjoaa katsojalle tarpeeksi nähtävää, jotta hän voi lähteä konsertista syvästi vaikuttuneena kotiin. Musiikin nautinto saattaa siinä sivussa jäädä hieman taka-alalle…
(Kuva © 2011: DAVIDS/Sven Darmer – www.svendarmer.de)
Muistellessamme punkin alkua 1970-luvulla voidaan varmasti väittää, että musiikillinen täydellisyys ei ollut keskeistä monissakaan konserteissa – kunhan esitys olisi kohdallaan ja bändi levittäisi hyvää (Pogo-) tunnelmaa.
Jo vuosikymmeniä aiemmin oli kuitenkin bändejä, jotka ymmärsivät, että konserttien kävijät eivät tulleet paikalle pelkästään kuulemaan, vaan että yhteisöhengen lisäksi myös visuaalisuus oli suuressa roolissa konserttien menestykselle tai epäonnistumiselle. The Who esimerkiksi tulivat tunnetuiksi vasta, kun Pete Townshend vahingossa törmäsi kitaran otelautaan liian matalassa kattotiessä Live-konsertissa vuonna 1964 Lontoossa Railway Tavernissa ja katkaisi sen. Raivosta hän tuhosi välittömästi loput kitarasta, mikä innosti konserttivieraita niin paljon, että tämä kitaran tuhoaminen tuli lopulta The Whon vakiintuneeksi ohjelmaksi ja yleisön rakastamaksi ja joka konsertissa odotetuksi standardiohjelmaksi.
On mainittava, että tämä yleisöön vaikuttava "toiminta" johti siihen, että The Who, viikoittaisista kitaroiden tuhoamisista johtuen, kirjoitti pitkään punaisia numeroita ja taisteli taloudellisen eloonjäämisensä puolesta. Pete Townshend oli nimittäin kieltäytynyt käyttämästä halvempia kitaroita konserteissaan. Hän vaati soittamaan jokaisessa konsertissaan rakkainta ja laadukasta kitaraansa, joka sitten joka kerta päättyi näyttävästi tuhoutumiseen. Myös rumpali Keith Moon ei voinut vastustaa haluaan tuhota rummuistaan, joihin hän käytti jopa mustaa ruutia, mikä kuitenkin kerran aiheutti loukkaantumisia bändin jäsenille (hän oli käyttänyt liikaa ruutia).
Vaikka The Who oli ensimmäinen bändi, joka sai huomiota – ja menestystä – tuhoamalla soittimensa, oli kolme vuotta myöhemmin Jimi Hendrix (syntymänimeltään James Marshall Hendrix), joka poltti yhä soivan Fender Stratocaster -kitaransa lavalla ja syöpyi musiikin ystävien kollektiiviseen muistiin. Toisin kuin The Who, hän ei toteuttanut kitaraansa tapahtuneen palamisen opettamuksena vaan hän ikään kuin kutsui liekkejä käsillään, mikä saattoi vaikuttaa musiikkijumalalle uhrilta – ja nosti hänen sormiinsa palovammoja, joita jouduttiin hoitamaan sairaalassa. Mutta siitä lähtien Jimi Hendrix oli legenda. Kuvien voima!
(Seurauksena oli, että The Who ja Hendrix kieltäytyivät tulevaisuudessa esiintymästä suurissa konserteissa toistensa perässä välttääkseen näyttämästä halvalta kopiolta toistensa rinnalla. Monterey Pop Festivalilla 1967 Kaliforniassa, jossa molemmat oli jo varattu esiintymään, festivaalinjärjestäjän kolikonheitolla päätettiin, kumpi sai esiintyä ensin).
Kuva 1-2: Tuhoamista tai uhraamista ei aina tarvita. Riippuen musiikkityylistä ei välttämättä sovi rikkoa soittimia. Sen sijaan jotkut artistit esittävät taiteellisia show-numeroita. Sen onko piano parempi, kun Dick Brave alias Sasha seisoo yhdellä jalalla ja pyörähtelee kuin jäätanssija samalla soittaen, jää nähtäväksi. Mutta se näyttää hyvältä ja yleisö rakastaa sitä. Ja valokuvaajat hyötyvät siitä loppujen lopuksi, kun lavalla on vähän "toimintaa" ...! Nikon D4 1,4/85mm-Nikkorilla. 1/400 sekuntia, aukko 2,5, ISO 2500.
(Kuva © 2012: Jens Brüggemann – www.jensbrueggemann.de)
Konserttikuvaamisen hyvät ja huonot puolet
Kuva 1-3: Konserttikuvaamisessa kohtaavat kaksi eri harrastusta: musiikin kuuntelu ja valokuvaus. Epäselvä oikeudellinen tilanne, organisatoriset ongelmat akkreditoinnin hankinnassa, kohtuuttomat sopimusehdot ja usein vain 1-3 laulun kuvausaika ovat kuitenkin tämän jännittävän genreän varjopuolia. Nikon D4 2,8/14-24mm laajakulma-Nikkorilla käytetyllä polttovälillä 14mm. 1/640 sekuntia, aukko 2,8, ISO 4000.
(Kuva © 2012: Jens Brüggemann – www.jensbrueggemann.de)
Konserttikuvaamisen hyvät puolet
Konserttikuvaajat voivat yhdistää kaksi harrastustaan: Valokuvaamisen ja musiikin kuuntelun. Jos vielä mieltyy massatapahtumiin ja yhteisöllisyyden tunteeseen, konsertit ovat erityisen mieluisia, koska tungos konserttisalissa (ja usein myös median kaivossa) kuuluu olennaisena osana. Näin oppii nopeasti tuntemaan muita ihmisiä; samanhenkisiä; mikä on myös tämän työn kaunis osa-alue. Konserttivierailijat ovat yleensä ”hyvällä tuulella”, pitävät hauskaa, haluavat viihtyä. Näin ollen se on erittäin miellyttävä ympäristö, jossa kuvat otetaan (ellei sitten estä eturivin faneja näkemästä vapaasti idoleitaan, mikä voisi johtaa teinien epämiellyttäviin valitusääniin).
Kuva 1-4: Konsertit ovat massatapahtumia. Ihmiset tulevat tänne pitämään hauskaa ja viihtymään. Riippuen siitä, esiintyykö artisti tai yhtye, yleisö voi olla enemmän naispainotteinen ja hyvin nuorta (kuten tässä kuvassa, joka on otettu juuri ennen Tim Bendzkon konserttia Zeltfestival Ruhrissa 24. elokuuta 2012) tai harmaantuneempaa ja ”elämänkokemusta karttuneempaa”. Tai eivät harvoin sekoitetumpaa. Nikon D4 2,8/14-24mm-laajakulma-Nikkorilla käytetyllä polttovälillä 14mm. 1/100 sekuntia, aukko 4, ISO 3200.
(Kuva © 2012: Jens Brüggemann – www.jensbrueggemann.de)
Kuten jo todettu, valokuvaajat hyötyvät paljon esiintyvien artistien ”Actionista” ja teatterillisuudesta sekä näyttävistä lavashow'ista.
Etenkin valaistustehosteet ovat äärimmäisen vaikuttavia ja jokainen vielä niin yksinkertainenkin kuva tehostuu jo pelkästään silloin, kun kuvaamisen yhteydessä tapahtui erityinen valaistustilanne (oikea valotus edellytetty).
Konserttien kuvaaminen ei ole työskentelyä. Se on enemmän kuin vapaa-ajan huvi, ikimuistoinen kokemus, josta nauttii. Mutta tämä ei saa hämärtää sitä tosiasiaa, että konserttikuvaamiseen liittyy merkittävää vaivannäköä sekä suunnittelussa, valmisteluissa että jälkipuinnissa. Mutta tästä lisää myöhemmin.
Kuva 1-5: Tunnelmalliset valotehosteet erityisesti taustalla takaavat (valaisuteknistä) vaihtelua ja varmistavat, ettei visuaalisesti ole tylsää, vaikka muuten ei tapahtuisikaan paljoa. Tässä on Milow konsertissa 1. syyskuuta 2011. Nikon D3S 4/24-120mm-Nikkorilla käytetyllä polttovälillä 24mm. 1/200 sekuntia, aukko 4, ISO 1600.
(Kuva © 2011: Jens Brüggemann – www.jensbrueggemann.de)
Kuva 1-6: Konserttikuvaamisen toinen etu on, että kuvaajat voivat päästä niin lähelle tähtiä kuin kukaan muu yleisöstä. Näemme yksityiskohtia (kuten ilmeet tai lavalle liimatut laulunsanat), joita muu yleisö ei voi havaita. Lyhyesti sanottuna seisomme ensimmäisellä rivillä - vaikka vain kolme laulua varten. Tässä on Adel Tawil duosta ich & ich konsertissa 1. syyskuuta 2010 Bochum/Wittenissä Zeltfestival Ruhrin puitteissa. Nikon D3S 2,8/24-70mm-Nikkorilla käytetyllä polttovälillä 24mm. 1/640 sekuntia, aukko 3,2, ISO 3200.
(Kuva © 2011: Jens Brüggemann – www.jensbrueggemann.de)
Konserttikuvaamisen ei niin miellyttävät puolet
Mutta konserttikuvaamisessa on myös varjopuolensa, sillä konserttikuvaajana työskennellään vahvojen rajoitusten alaisena:
• Yleensä ei saa käyttää omaa valoa. On siis luotettava siihen, mitä konsertinjärjestäjä on suunnitellut valaistuksen suhteen.
• Kuvattavien laulujen määrä on yleensä ennalta määrätty. Yleensä se on ensimmäiset kolme laulua. Ei enempää. Joskus kuitenkin vielä vähemmän: Esimerkiksi Roger Watersin "The Wall" -konsertissa 7. syyskuuta 2013 Düsseldorfissa, sai kuvata vain ensimmäisen laulun ajan. Siksi konserttikuvaajat tuntevat aina olevansa hieman "kiireisiä", vaikka pyritäänkin toimittamaan hyvä kuva aikarajoituksista huolimatta.
• Konserttikuvaajilla ei ole mitään vaikutusvaltaa kuvattavien artistien sijaintiin, poseerauksiin, ilmeisiin jne.
• Valokuvien käyttöä rajoittaa usein bändin hallinto tai konserttijärjestäjä voimakkaasti. Niitä saa käyttää esimerkiksi vain ajankohtaiseen raportointiin.
• Konserttikuvaajat saavat yleensä liikkua vain hyvin pienellä alueella, joka usein sijaitsee suoraan lavan edessä ja on perspektiivisistä syistä epäoptimaalinen. Alemmasta kuvakulmasta johtuen verrattuna lavalla esiintyviin muusikoihin suurin osa konserttikuvista on tyypillistä perspektiiviä (alhaalta ylöspäin otettu).
• Konserttikuvaajille määrätään usein erittäin tarkasti, kuinka kauan ja mistä suunnasta artisteja saa kuvata (esimerkiksi miltä puolelta). Britney Spearsin esiintymisessä sai kuvata vain kolmen ensimmäisen kappaleen ensimmäiset 30 sekuntia (joka tuottaa yhteensä 1,5 minuuttia kuvausaikaa!), koska hallinto ei halunnut nähdä kuvissaan tähtensä hikoilevan... Robbie Williamsin konsertissa hallinto meni jopa niin pitkälle, että sopimuksessa määriteltiin tarkat kuvakulmat, joista sai kuvata.
Kuva 1-7: Konserttikuvat otetaan usein tiukkojen rajoitusten alaisena. Yksi niistä on pitkälti ennakolta määritelty kameran kuvakulma: jos kuvaamisen kuoppa sijaitsee suoraan lavan edessä, valokuvaajilla on ainoa mahdollisuus kuvata taivaalta alas kallistetulla kameralla. Teho on sitä voimakkaampi, mitä lähempänä muusikot operoivat lavan reunalla ja mitä pienempi lava on. Tällöin saattaa pahimmassa tapauksessa tuskin nähdä muusikoiden päitä, kun taas kengät ja jalat nousevat etualalle. Tässä olen kuvannut 20. elokuuta 2011 Culcha Candela konsertissa, jotka olivat niin lähellä lavalla, että olisin voinut avata heidän kengännauhojaan...
Tämän seurauksena voidaan lieventää hieman, jos ei kuvata suoraan edessä lavalla reunalla seisovia muusikoita, vaan niitä, jotka voidaan helposti kuvata hieman sivusta ja jotka ovat vähän kauempana (sitten ei laajakulma- vaan pikemminkin teleobjektiivilla). Nikon D3S 4/24-120mm-Nikkorilla käytetyllä polttovälillä 98mm. 1/400 sekuntia, aukko 4, ISO 3200.
(Kuva © 2011: Jens Brüggemann – www.jensbrueggemann.de)
Konserttikuvaajat saattavat tuntea olonsa ei-niin-toivotuiksi "häiriötekijöiksi": bändit, yleisö, turvallisuushenkilöstö, järjestäjät jne.:
• Muusikot ovat epäluuloisia. He pelkäävät joutuvansa kuvatuiksi epäedullisessa tai jopa nolossa tilanteessa. He samaistavat konserttikuvaajat paparazzeihin.
• Toiset konserttikävijät saattavat joskus tuntea olevansa häiriöksi valokuvaajien takia. Ainakin ensimmäisissä riveissä olevat katsojat eivät pidä siitä, että valokuvaajat päästetään kuoppaan ja asettuvat lavan ja ensimmäisten katsojien rivien väliin. He vain ovat tiellä.
• Turvallisuushenkilöstölle konserttivalokuvaajat tarkoittavat ensinnäkin enemmän työtä ja toiseksi lisääntynyttä turvallisuusriskiä. Lisäksi valokuvaajat häiritsevät tilanteissa, joissa esimerkiksi tajuttomat katsojat on nostettava joukosta ja viety kuoppaan sairaanhoitajien luo.
• Järjestäjille konserttivalokuvaajat tarkoittavat enemmän työtä. Ja kuka tietää, mitä kaikkea konsertin tai festivaalin järjestämisessä pitää hoitaa, pystyy ymmärtämään, että jokainen ylimääräinen vaiva vain "ärsyttää".
• Kollegoille, muille konserttikuvaajille, jokainen lisävalokuvaaja kuopassa merkitsee, että työ vaikeutuu, koska valokuvaajat häiritsevät toisiaan väistämättä (mutta tahattomasti). Tämä pätee ainakin tunnetumpien bändien konsertteihin, joissa luonnollisesti myös paljon enemmän valokuvaajia akkreditoituu.
Johtopäätös
Konserttikuvaajia "rakastavat" harvat; heitä siedetään vain. Mutta vaikka sitä ei kukaan myöntäisi, konserttikuvaajat eivät ole täysin tarpeettomia, sillä he luovat ja levittävät mainoskelpoisia kuvia tapahtumista, joista taas hyötyvät kaikki muut. Jos konserttien raportointi jää nimittäin pois, olisi paljon vähemmän konserttitapahtumia ja siten enemmän työttömiä muusikoita, tyhjäkäynnillä olevaa turvallisuushenkilöstöä, työttömiä konserttijärjestäjiä jne. Riittävä syy siis jokaiselle konserttikuvaajalle ajaa rohkeasti etujaan vastustuksista huolimatta.
Kuva 1-8: Myös täällä Jan Delay-konsertissa 28. elokuuta 2010 oli aluksi muutamia pitkiä kasvoja, kun valokuvaajat päästettiin kuoppaan suoraan konsertin alkaessa. Ensisijaiset rivien tytöt ajattelivat, että heillä olisi häiriötön näkymä tähtiinsä - kunnes tulimme. Tällaisissa tilanteissa on suositeltavaa vain lyhyesti ilmoittaa ensimmäisille rivin konserttivieraille, että poistuu kentältä kolmen ensimmäisen kappaleen jälkeen, jotta he voivat nauttia loppuosan konsertista häiriöttömästi. Tämä rauhoittaa närkästyneitä faneja melko nopeasti. Nikon D3S 2,8/24-70mm-Nikkorilla käytetyllä polttovälillä 24mm. 1/100 sekuntia, aukko 3,5, ISO 3200.
(Kuva © 2010: Jens Brüggemann – www.jensbrueggemann.de)
Mahdollisuudet aloittelijoille
Yleisesti ottaen pätee: mitä kuuluisampi ja suositumpi artisti tai artistit ovat tällä hetkellä, sitä vaikeampaa on saada "virallista" akkreditointia valokuvaajana. Erityisesti aloittelijoilla konserttivalokuvauksen alalla on vaikeuksia saada akkreditointia. Loppujen lopuksi on myös ymmärrettävä järjestäjiä, jotka epäilevät jokaista akkreditointipyyntöä. Varmasti on tarpeeksi musiikin ystäviä ja faneja, jotka yrittävät vapaasti ottaa kameran mukaan ja päästä ilmaiseksi – väitetynä valokuvaajana – konserttielämyksestä.
Jos artisti tai bändi kuitenkin on vielä suhteellisen tuntematon tai ei juuri ole listalla, on todennäköisempää saada akkreditointi, koska silloin myös toimittajia, jotka haluavat raportoida konsertista, on harvassa.
Jos ei ole ollenkaan valokuvia esiteltäväksi konserttikuvaajana, paras tapa on – harjoitellessa – osallistua konsertteihin, jotka ovat kaikille vapaasti avoimia. Tällaisia löytyy joka kesä esimerkiksi monissa kaupunkien keskustoissa. Sisäänpääsy on ilmaista, ja monet festivaalit tarjoavat kuitenkin – ja sponsorien ansiosta – mahtavia livemusiikkiesityksiä.
Kuva 1-9: Kesäkuukausina on paljon "ulkona ja ilmaiseksi" -festivaaleja (tässä pikalaukaus Mega! Mega!-konsertista 12. heinäkuuta 2013 Bochum Totalissa), joissa ei ehkä odoteta kansainvälisiä huipputähtiä, mutta joissa esiintyy aina mielenkiintoisia tulokkaita ja kansallisesti tunnettuja taiteilijoita. Nämä festivaalit ovat erinomaisia harjoituksia konserttikuvaajille; täytyy vain taistella itsensä läpi ihmismassasta, jos tulee myöhään, saadakseen paremman sijainnin (mieluiten ensimmäisellä rivillä). Nikon D800 2,8/70-200mm-Nikkorilla käytetyllä polttovälillä 70mm. 1/125 sekuntia, aukko 5,6, ISO 800.
(Kuva © 2013: Jens Brüggemann – www.jensbrueggemann.de)
Jos kiirehtii ja saapuu puoli tuntia ennen konsertin alkua lavalle, varmasti saa vielä yhden vapaista paikoista ensimmäisellä rivillä, mistä on erinomaiset mahdollisuudet, esimerkiksi telezoomilla (vähän suuremman etäisyyden vuoksi lavalle), ottaa kuvia.
Vaikka sinulla ei toisin kuin lehdistön kollegoilla olekaan mahdollisuutta muuttaa seisomapaikkaasi vapaasti konsertin aikana (jos et halua häiritä muita konserttivieraita), seisomapaikka yleisöstä tarjoaa myös etuja verrattuna kuoppapaikkaan: Hieman pidemmän etäisyyden vuoksi lavalle (useimmiten vain 3-4 metrin ero), voit ottaa kuvia, joissa ei näy niin voimakkaasti alhaalta ylöspäin olevaa perspektiiviä. Näin voit kuvata muusikot enemmän suoraan edestä päin – eikä niin voimakkaasti alhaalta ylöspäin.
Kuva 1-10: Myös konseptin konserttikuvausalan aloittelijoilla on mahdollisuus luoda vaikuttavia kuvia muusikoista konserttiensa aikana. Tähän sopivat hyvin julkiset, kaikille avoimet konsertit, kuten niitä usein järjestetään monien kaupunkien keskustoissa kesäisin. Niissä ei tarvitse akkreditoitua, vaan voi ottaa kuvia yleisöstä. Jos onnistuu saapumaan puoli tuntia ennen konsertin alkua lavalle, voi yleensä saada vielä paikan ensimmäisellä rivillä (olettamuksena, että bändi ei ole juuri valtaamassa listoja ja on niin suosittu, että fanit ovat jo tunteja aiemmin varanneet parhaat paikat).
Sieltä käsin tilanteet valokuvataan lähes yhtä hyvin kuin kuoppapaikasta – seisot vain hieman kauempana lavasta kuin lehdistövalokuvaajat. Tämän haitan voit sitten korvata helposti esimerkiksi käyttämällä telezoomia. Tähän sopii hyvin 2,8/70-200mm, jota lähes kaikilta valmistajilta löytyy.
Tämä KMPFSPRT-konserttikuva on otettu 13. heinäkuuta 2013 Bochum Totalissa. Nikon D800 2,8/70-200mm-Nikkor linssillä, käytetty polttovälissä 200mm. Suljinaika 1/640 sekuntia, aukko 5, ISO 1000.
(Kuva © 2013: Jens Brüggemann – www.jensbrueggemann.de)
Harjoitteluun nämä "ulkona ja ilmaiseksi" -festivaalit ovat erityisen hyviä, koska kesäkuukausina valoisuusaika on pidempi. Tämä helpottaa yleensä valaistustilannetta lavalla meille valokuvaajille huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi sisätiloissa järjestettävissä konserteissa (kuten saleissa, klubeissa, teltoissa jne.).
Huomio
Konserttivalokuvauksessa ratkaisevaa on, että aloittelijalla on ensinnäkin kunnianhimoa saada nopeasti hyviä ja poikkeuksellisia kuvia taiteilijoista (jotta näillä referensseillä voisi avata lisää ovia), toiseksi joustavuutta ja kestävyyttä kohdata esteitä ja kulkea omaa polkuaan vastustuksista huolimatta, ja kolmanneksi halua ratkaista valokuvaukseen liittyvät järjestely- ja oikeudelliset ongelmat.
Tulevaisuuden näkymät konserttikuvaajille
Konserttikuvaajien tulevaisuuden näkymät ovat synkät. Synkemmät kuin hämärissä klubeissa vallitsevat valaistusolosuhteet, joissa esiintyvät vain paikalliset suuruudet ja tuntemattomammat yhtyeet.
Mutta miksi näin on?
• Teknisen kehityksen (avainsana internet) vuoksi äänitallenteiden myyntiluvut ovat laskeneet armottomasti vuosien ajan, mikä on johtanut siihen, että nykyään artistit harvoin pystyvät elättämään itsensä äänitallenteista saatavilla tuloilla. Aikaisemmin kiertueiden tarkoituksena oli edistää äänitallenteiden myyntiä, nykyään tilanne on käytännössä päinvastainen: CD-myynti ja lataukset tuottavat niin vähän rojaltteja, että kiertueiden on kerättävä rahat. Tämä on johtanut siihen, että konserttien sanallinen ja visuaalinen raportointi on tarkasteltu erittäin kriittisesti konserttimanagereiden taholta: he vaikuttavat nykyään suuresti siihen, kuka saa raportoida konsertista millä tavalla ja milloin. Tämä on heikentänyt vapaata raportointia ja näin ollen myös medioiden moninaisuutta ja -vapautta.
• Tämän seurauksena valokuvaajien työolosuhteet ovat jatkuvasti heikentyneet. Muutaman viime vuoden aikana on kansainvälisesti tullut säännöksi, että valokuvaajat eivät enää saa raportoida koko konsertista kuvillaan, vaan vain ensimmäisistä kolmesta laulusta. Tuhoisaa tässä on se, että asianosaiset mediat ja heidän valokuvaajansa eivät koskaan protestoineet, vaan nämä rajoitukset hyväksyttiin helposti. Nykyään valokuvaajat ovat lähes kiitollisia, jos heille annetaan luvat kuvata rauhassa kolme ensimmäistä laulua, koska monien bändien (ja niiden managerien sekä konserttijärjestäjien) sallinta on edelleen rajoittunut. On olemassa tarpeeksi esimerkkejä siitä, että kuvia saa ottaa vain ensimmäisen laulun aikana tai esimerkiksi vain ensimmäisten kolmen laulun 30 sekunnin aikana (koska manageri haluaa nähdä vain kuvia "tuoreelta" näyttävistä artisteistaan liikkeellä). Myös taiteilijat ovat usein turhamaisia eivätkä halua kuvia, joissa heidän hiuksensa ovat hikisiä tai meikki on valunut.
• Valokuvien hinnat eivät ehkä ole paljon laskeneet, vaan pysyneet suhteellisen vakaina; mutta valokuvaajien kustannukset (varusteisiinsa, matkoihin konsertteihin, kuvankäsittelyyn ja tiedon varmuuskopiointiin jne.) ovat nousseet valtavasti. Saavutettu voitto on siten pienentynyt merkityksettömäksi.
• Kilpailu (myös harrastajavalokuvaajien keskuudessa) on lisääntynyt. On lähes vakiintunut tapa, että harrastajavalokuvaaja väittää voivansa ansaita rahaa harrastuksellaan (vaikka hän ei ehkä edes tarvitse sitä opettajana, hammaslääkärinä, managerina jne.). Vaikka ammattivalokuvaajat noudattavat (vero)oikeudellisia menettelyjä, monien amatöörien valokuvakauppa valitettavasti tapahtuu usein harmaalla maaperällä.
• "Säästäminen on hienoa" ja "ilmaisuuden aika" -internettiyskä ovat tehneet (ei vain) konserttivalokuvaajille vaikeaksi löytää ostajia kuvauksilleen, jotka ovat valmiita maksamaan niistä kaupallista hyödyntämistä varten (esimerkiksi lehtien julkaisu tai verkossa julkaisu).
• Konserttikuvaajille kilpailevat paitsi harrastajavalokuvaajat, myös lähes jokainen konserttivieras ottaa konsertissa kuvia ja videoita mukanaan tuomallaan kännykällä, jotka usein lähetetään välittömästi verkossa tapahtuman aikana. Jos (verkko-)lehdet raportoivat tunneista tai seuraavana päivänä (eli päivää myöhemmin) tapahtumasta, ammattikuvat näyttävät jo vanhentuneilta ja nöyryyttävän vanhanaikaisilta.
• Koska konserttien määrä on kasvanut äänitallenteiden myynnin vähenemisen takia suorastaan inflaationa (esimerkiksi Arctic Monkeys soittivat 4 kertaa Berliinissä vuoden ja puolentoista aikana, vaikka eivät julkaisseet uutta albumia tänä aikana 2009-2010), julkisen mielenkiinnon raportointiin on selvästi vähentynyt. Aikaisemmin konsertti oli jotain erityistä. Nykyään ihmiset harkitsevat, menevätkö viikonloppuna konserttiin, grillailemaan vai elokuviin. Konserttikäynnit eivät enää ole mitään erityistä.
• Kärkitoimijoiden tapauksessa on usein sopimusrajoituksia; konserttikuvaajat, joilla ei ole suurta sanomalehteä tukenaan ja jotka ovat epävarmoja oikeudellisista asioista, pitäytyvät mieluummin pois akkreditoinnista pelosta, etteivät pystyisi hyödyntämään kuviaan.
Päätelmä aiheesta
Valitettavasti on tuskin enää konserttikuvaajia, jotka voivat elättää itsensä konserttikuvien myynnillä päätyönään. Lisätulolähteet ja -mahdollisuudet (esimerkiksi julkkis- tai lehtivalokuvaajana) ovat siten välttämättömiä.
Kuva 1-11: Kädessä pidettävät kännykät, joilla otetaan kuvia, ovat nykyään tavallisia konserteissa. Fanit ottavat kuvia ja videoita, jotka usein postitetaan välittömästi verkossa, mikä oikeudellisesti voidaan yleensä katsoa vain "rohkeaksi". Tämä toiminta vaikeuttaa myös ammattivalokuvaajien työtä, koska kuka enää välittää ammattimaisesta raportoinnista, kun Facebookissa ym. on jo kymmenittäin kuvia ja videoita (ja runsaasti niihin liittyviä kommentteja) katsottavana jo konsertin aikana? Nikon D800 2.8/70-200mm-Nikkor linssillä, käytetty polttovälissä 70mm. Suljinaika 1/200 sekuntia, aukko 5,6, ISO 1000.
(Kuva © 2013: Jens Brüggemann – www.jensbrueggemann.de)
Kuva 1-12: Vain se, joka voi puskea läpi vastusten, ei luovuta helposti ja on kunnianhimoinen, voi vakiinnuttaa itsensä konserttivalokuvaajana. Kuitenkin yksin konserttikuviensa myymisestä ei mikään valokuvaaja voi enää elättää itseään. Kuva esittää Marius Müller-Westernhagen hänen "Hottenmusik" -konsertissaan 23. syyskuuta 2012 Berliinissä. Canon EOS-1D Mark IV:llä EF 4/24-105mm:llä käytetyllä polttovälillä 24 mm. 1/160 sekuntia, aukko 4, ISO 1000; aukkoautomatiikka.
(Kuva © 2012: DAVIDS/Sven Darmer – www.svendarmer.de)
